Se hetki, kun huomaat ettei kyse olekaan työstä vaan siitä, kuka olet sen sisällä

Moni tulee keskusteluun varmana siitä, että ongelma on työpaikassa. Työtä on liikaa, odotukset ovat epäselviä, rooli ei tunnu omalta tai johtaminen ei tue. Usein jokin näistä on aivan totta. Olosuhteilla on merkitystä, eikä kaikkea voi eikä pidä selittää yksilön sisäisillä mekanismeilla.

Silti jossain vaiheessa keskustelu alkaa hiljalleen liukua toiseen suuntaan. Emme enää puhu pelkästään siitä, mitä työ vaatii, vaan siitä, mitä ihminen itse vaatii itseltään työn sisällä. Ja siinä kohtaa moni pysähtyy.

Huomaan usein kysyväni: mikä osa sinussa aktivoituu, kun kalenteri täyttyy? Mikä osa ottaa vastuun silloinkin, kun sitä ei ole sinulle suoraan annettu? Mikä osa ei osaa sanoa “riittää”, vaikka kukaan muu ei enää odottaisi enempää?

Sama työympäristö voi uuvuttaa yhtä ihmistä kohtuuttomasti, kun taas toiselle se on haastava mutta rajattavissa oleva kokonaisuus. Ero ei aina synny tehtävien määrästä tai organisaation rakenteesta, vaan siitä tarinasta, jonka ihminen kantaa mukanaan. Jos on oppinut, että oma arvo rakentuu suoriutumisesta, työ ei ole vain työtä. Siitä tulee näyttämö, jossa oma riittävyys mitataan päivä toisensa jälkeen. Jokainen sähköposti, jokainen palaute ja jokainen myöhäiseksi venynyt päivä kytkeytyy kysymykseen: olenko tarpeeksi?

Jos taas on oppinut, että harmonia syntyy mukautumalla, työ ei ole vain vastuiden hoitamista, vaan jatkuvaa ilmapiirin lukemista ja ristiriitojen ennaltaehkäisyä. Silloin kuormitus ei tule pelkästään tehtävistä, vaan siitä näkymättömästä työstä, jota tekee pitääkseen kaiken tasapainossa.

Ja jos vahvuus on tarkoittanut koko elämän ajan kestämistä ilman valitusta, väsymys ei ole vain luonnollinen seuraus kuormituksesta. Se tuntuu henkilökohtaiselta epäonnistumiselta. Ikään kuin identiteetti rakoilisi.

Tällöin kuormitus ei synny vain työmäärästä. Se syntyy sisäisestä sopimuksesta, joka on tehty ehkä kauan ennen nykyistä työpaikkaa. Sopimuksesta, jossa on päätetty – usein tiedostamatta – että “minun kuuluu jaksaa”, “minun kuuluu pärjätä” tai “minun ei kuulu tuottaa pettymystä”.

Nämä eivät ole ääneen lausuttuja sääntöjä. Ne ovat vuosien aikana rakentuneita oletuksia siitä, millä ehdoilla saa olla arvokas ja turvassa. Työ alkaa kuormittaa erityisellä tavalla silloin, kun se koskettaa näitä ehtoja. Kun jokainen epäselvyys tai palaute ei ole vain ammatillinen tilanne, vaan myös henkilökohtainen mittari.

Yksi merkittävimpiä hetkiä terapiassa on se, kun tämä sisäinen sopimus tehdään näkyväksi. Ei syyllistämällä, ei etsimällä vikaa, vaan tutkimalla rauhassa. Mitä oikeastaan yritän todistaa? Kenelle yritän kelvata? Mitä pelkään tapahtuvan, jos en kanna kaikkea?

Usein helpotus ei ala työpaikan vaihtamisesta. Se alkaa siitä, että ihminen huomaa, ettei hänen tarvitse kantaa koko identiteettiään työn kautta. Kun työ lakkaa olemasta paikka, jossa arvo täytyy ansaita joka päivä, se asettuu vähitellen mittasuhteisiin. Se voi edelleen olla tärkeä, merkityksellinen ja vaativa, mutta se ei ole enää koko minä.

Ja siinä kohtaa energiaa alkaa vapautua. Ei siksi, että työ olisi muuttunut kevyemmäksi, vaan siksi, että suhde itseen on muuttunut lempeämmäksi ja realistisemmaksi.

Usein kyse ei siis ole vain työstä. Kyse on siitä, kuka olet sen sisällä – ja millä ehdoilla olet oppinut arvostamaan itseäsi.