Miksi järkeväkin ihminen voi jäädä pitkäksi aikaa tilanteeseen, joka kuluttaa

Yksi yleisimmistä lauseista, jonka kuulen keskusteluissa, on yllättävän ankara. “Enhän minä ole tyhmä. Miksi olen antanut tämän jatkua näin pitkään?” Siinä kuuluu turhautuminen, mutta vielä vahvemmin häpeä. Ikään kuin järkevän ihmisen pitäisi tunnistaa ajoissa, milloin jokin ei ole hyväksi, ja poistua tilanteesta selkeällä päätöksellä.

Ajatus on looginen, mutta elämä ei useinkaan ole.

Järkevyys ei suojaa meitä kiintymykseltä, toiveelta tai lojaaliudelta. Se ei suojaa vastuuntunnolta eikä siltä, että näemme tilanteessa myös hyvää. Harva jää kuluttavaan tilanteeseen siksi, ettei ymmärtäisi sen kuormittavuutta. Useammin ihminen jää, koska hän ymmärtää kokonaisuuden. Hän näkee myös sen, mikä sitoo.

Työssä voi olla kuormittava rakenne, mutta samalla syvä merkityksellisyyden kokemus. Parisuhteessa voi olla jatkuvaa jännitettä, mutta myös historiaa, rakkautta ja yhteisiä vuosia. Perhetilanteessa voi olla epätasapainoa, mutta samalla vahva sitoutuminen ja tunne vastuusta. Elämä ei jakaudu mustavalkoisiin vaihtoehtoihin, joissa toinen puoli on selkeästi väärä ja toinen oikea. Usein molemmat puolet ovat totta yhtä aikaa.

Lisäksi moni järkevä ihminen on tottunut katsomaan itseään kriittisesti. Kun jokin tuntuu raskaalta, ensimmäinen ajatus ei ole, että tilanne olisi väärä, vaan että oma kestävyys ei ehkä riitä. Sisäinen mittari kääntyy ensin omaan suuntaan. “Minun pitäisi pystyä paremmin.” “Minun pitäisi sietää tämä.” “Ehkä reagoin liikaa.” Tällaisessa ajattelussa on usein taustalla pitkä historia pärjäämisestä. On opittu ratkaisemaan, joustamaan ja kantamaan. Siksi poistuminen ei tunnu ensimmäiseltä vaihtoehdolta, vaan viimeiseltä.

On myös tärkeää ymmärtää, että muutos ei tapahdu yhdestä havainnosta. Ihminen voi tiedostaa kuormituksen kuukausia tai jopa vuosia ennen kuin on valmis tekemään mitään konkreettista. Tiedostaminen ja toiminta ovat eri vaiheita. Näkeminen ei vielä tarkoita irrottautumista.

Muutos vaatii järjen lisäksi jotakin muuta: turvallisuuden tunnetta, riittävää voimavaraa, selkeyttä ja usein myös surutyötä. Jokaisesta kuluttavasta tilanteesta irtautuminen merkitsee jonkin menettämistä. Se voi olla tuttu rooli, yhteisö, vakaus, identiteetti tai tulevaisuudenkuva, johon on ehtinyt sitoutua. Järkevä ihminen ymmärtää tämän menetyksen painon. Siksi hän ei toimi nopeasti.

Moni jää myös siksi, että kuormitus ei ala kriisistä. Se alkaa pienistä kompromisseista, jotka kasaantuvat vähitellen. Yksi jousto, toinen myönnytys, kolmas hiljainen hyväksyntä. Vuosien myötä niistä muodostuu uusi normaali. Se, mikä aluksi tuntui tilapäiseltä, muuttuu huomaamatta pysyväksi. Ja jossain kohtaa ihminen huomaa olevansa tilanteessa, jota ei olisi koskaan tietoisesti valinnut, mutta joka on syntynyt askel askeleelta.

Terapiassa yksi merkittävimmistä siirtymistä tapahtuu silloin, kun kysymys muuttuu. Sen sijaan, että ihminen kysyisi, miksi on ollut niin typerä, hän alkaa kysyä, mitä on yrittänyt suojella pysymällä tässä. Vastaus on harvoin heikkous. Se on usein inhimillinen yritys suojella vakautta, suhdetta, omaa arvoa tai käsitystä itsestä sitoutuvana ja kestävänä ihmisenä. Kun tämän tunnistaa, häpeä alkaa keventyä. Tilalle tulee ymmärrys. Ja vasta ymmärryksen jälkeen syntyy tila, jossa voi rauhassa pohtia seuraavaa askelta. Ei reaktiosta, ei pakosta, vaan tietoisesta valinnasta.

Järkevyys ei tarkoita nopeaa poistumista. Se tarkoittaa kykyä nähdä kokonaisuus, myös ne osat, jotka sitovat. Ja joskus juuri kokonaisuuden näkeminen tekee päätöksenteosta hitaampaa, ei nopeampaa. Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole, miksi jäit niin pitkäksi aikaa, vaan missä kohtaa olet nyt valmis katsomaan tilannetta toisin. Se hetki, jolloin näkökulma muuttuu, voi olla merkittävämpi kuin kaikki ne vuodet, jotka sitä edelsivät.