Miksi lepo tuntuu ansaittavalta eikä luonnolliselta?

Moni sanoo, että osaa levätä vasta sitten, kun on "tehnyt tarpeeksi".

Kun lista on tyhjä. Kun kaikki muut ovat tyytyväisiä. Kun ei ole mitään, mistä voisi syyttää itseään.

Lepo ei silloin ole kehon tarve, vaan palkinto.

Joskus taustalla on hyvin varhain opittu ajatus: arvo syntyy tekemisestä. Olemassaolo itsessään ei riitä.

Hermosto oppii tähän rytmiin. Se pysyy valppaana, koska pysähtyminen ei tunnu turvalliselta. Hiljaisuus ei rauhoita, se nostaa pintaan sen, mitä on ollut helpompi olla kohtaamatta.

Silloin lepo ei tunnu kevyeltä. Se tuntuu ansaitsemattomalta.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Terapeuttisessa työskentelyssä yksi ensimmäisistä asioista ei usein ole uuden tavoitteen asettaminen vaan sen tutkiminen, miksi pysähtyminen tuntuu riskiltä. Mistä on peräisin tuo sisäinen ääni, joka sanoo: "Et ole vielä ansainnut sitä"?

Kun sen tunnistaa, voi alkaa tehdä jotain muutakin: opetella olemaan, pelkästään olemaan, ilman että pitää ensin suorittaa.

Lepo ei ole laiskuutta.
Se on hermoston perusoikeus.